Sosialistin ja kommunistin alkuperä

Metsästäjä-keräilijät elivät aikanaan kyläyhteisöissä. Koska kyvyssä metsästää ja siten kyvyssä saada saalista oli eroja, yhteisön sisälle syntyi automaattisesti toimeentuloeroja. Parhaiden metsästäjien toimeentulo oli turvatumpaa ja runsaampaa kuin huonompien metsästäjien, mutta heidän kannatti antaa omaa osaansa hiukan pienempi osa saaliista huonommille metsästäjille, koska he olivat parhaiden metsästäjien sukulaisia tai laajennettua sukua, oman heimon jäseniä. Lisäksi yhteisön yhteistyön ja yhteenkuuluvuuden varmistaminen oli välttämätöntä heimon eloonjäämisen ja menestyksen kannalta. Metsästämisen sijaan huonommat metsästäjät saattoivat suorittaa muita tärkeitä tehtäviä, kuten tarvikkeiden valmistusta ja huoltoa, vartiointia, keräilyä jne.

Vaikka ajoittain oli runsauden aikoja, oli myös puutetta ja nälkää. Kun paremmat metsästäjät toivat saaliin, huonot yrittivät maksimoida oman osuutensa, jotta heidän selviytymisensä olisi mahdollisimman todennäköistä ja menestymisensä mahdollisimman hyvä suhteessa muihin. Luonnollinen neuvottelumenetelmä on vaatia se maksimi, jonka voi saada kuulostamaan oikeudenmukaiselta ja perustellulta. Huonot eivät voi vaatia suurempaa osuutta kuin paremmat, koska he eivät työllään vaikuttaneet saaliin saamiseen tai heidän osuutensa siinä oli vähäisempi. Ei kannata vaatia vähemmän kuin muut saavat. Huono on jo huonompi kuin muut. Jos hän myöntää ja julistaa sen kaikille, hän huonontaa asemaansa muiden silmissä entisestään. Se huonontaisi ruuan saannin lisäksi parinvalintamahdollisuuksia ja asemaa valtahierarkiassa. Tasa-arvo on huonon korkein vaatimuksen mahdollisuus. Se voidaan perustella siten, että kun kaikki saavat saman verran, kukaan ei voi väittää saavansa vähemmän kuin muut ja siten jäävänsä jostain paitsi, jota muut saavat. Ihmiset mittaavat menestystään suhteessa muihin. Tasa-arvon vaatiminen osoittaa huonon taistelutahtoa ja itseluottamusta. Huono ei hyväksy osaansa, vaan pyrkii aktiivisesti parantamaan sitä. Ruuan saanti, parinvalintamahdollisuudet ja asema valtahierarkiassa paranevat.

Mitä lähempänä pakotettua tasa-arvoa ollaan, sitä varmemmin siitä kuvitellaan seuraavan ylimääräinen bonus. Normaalisti parinvalinnassa kaikkien naisten huomio keskittyy suhteettoman paljon pieneen parhaimpien ryhmään. Vaikka huono kuinka ponnistelee, tuskin kukaan nainen kiinnittää häneen huomiota. Jos tasa-arvo on voimassa, parhaimmat on estetty huonoimpien tasolle. Tämä jo itsessään takaa huonolle enemmän naisten huomiota, mutta huono jättää mielessään itselleen mahdollisuuden epätasa-arvoon. Muiden ollessa pakotetun tasa-arvon alaisina, huonon pienikin muista erottuva ponnistus nostaa hänet tasa-arvon yläpuolelle, ja kiinnittää siten suhteettoman paljon naisten huomiota. Pakotettu tasa-arvo antaa huonolle parhaimmillaan mahdollisuuden jopa näyttää parhaimmalta. Kun ketään ei jätetä muita huonommalle osalle, tämä lisää huonojen osuutta ryhmässä, ja näiden voi kuvitella parantavan heidän sitoutumistaan ja yhteenkuuluvuuden tunnettaan ryhmään. Totuus on päinvastainen, koska he saavat ansiotta ja ilmaiseksi saman kuin paremmat työllään ja tietävät sen. Tästä seuraa välinpitämättömyyttä saatuja resursseja, yhteisöä ja jopa asemaa kohtaan. Ei voi myöskään jättää huomiotta erittäin haitallista vaikutusta parhaimpiin ja siten yhteisöön. Pakotettu tasa-arvo johtaa aina lopulta yhteisön tuhoutumiseen tavalla tai toisella.

Kun sitten käytännön ruoanjaossa huonomman tasa-arvon toive tai vaatimus ja se mitä parhaimmat metsästäjät aluksi tarjoavat neuvottelevat keskenään, syntyy kompromissi, joka on jossain näiden kahden välimaastossa. Tästä syntyy oikeudenmukainen tasapaino, joka pitää yhteisön vahvana.

Tasa-arvon toive kiinnittyy siis ihmisten tärkeisiin tarpeisiin.

Ajoittain metsästäjäyhteisöissä nähtiin nälkää ja olot olivat muutenkin kovat. Huonot metsästäjät olivat enemmän nälissään kuin hyvät. Nälissään ihminen miettii jatkuvasti mistä ja miten saisi ruokaa ja pyrkii toteuttamaan suunnitelmansa. Kun ruokaa jostain hiukan saadaan ja vatsa on hetkeksi täynnä, käytännöllisen ruuan hankkimisen sijasta haaveillaan. Haaveillaan, ehkä teorisoidaankin paremmasta maailmasta, jossa ei olisi enää nälkää, eikä muitakaan vaikeita ongelmia. Ihmisen mielikuvitus on voimakas. Haaveilun kasaantuva ja kehittyvä vaikutus tekee ajan myötä haavekuvista yhä voimakkaampia, kunnes ne lopulta syrjäyttävät todellisuuden. Niistä tulee tärkeämpiä kuin todellisuus. Haavekuvat ovat kauniita ja tärkeisiin tarpeisiin vetoavia, joten taitavasti muille kerrottuna niillä on kyky vedota myös niihin, jotka taipumustensa tai olosuhteidensa vuoksi haaveilevat vähemmän. Myöhempi vasemmistolainen irrationaalisuus voidaan osaltaan selittää samantyyppisiin mielikuvituksen luomiin haavekuviin takertumisena.

Tarkastelkaamme myöhempien aikojen sosialistin ja kommunistin syntyä. Esimerkimme tulee Kainuun maanviljelijä korpikommunisteista ja -sosialisteista. Elämä ja työ oli kovaa ja brutaalia. Vaikka maanviljelijä oli älykäs, kekseliäs ja armoton työntekijä, Kainuun korpi antoi silti useimmiten vain vaatimattoman elannon. Edellä mainitut sosialismin ja kommunismin perusedellytykset olivat siis olemassa, myös monille erinomaisille maanviljelijöille. Käytännön elämä antoi lisää syitä. Kun maanviljelijät menivät pikkukaupunkiin, he näkivät rikkaita henkilöitä, yksityisyrittäjiä, joiden työnä oli istua, puhua ja kirjoittaa työkseen. Maanviljelijät ihmettelivät miten joku, joka ei oikeastaan näytä tekevän työtä lainkaan, voi ansaita niin paljon. Ja maanviljelijöiden rahathan näyttivät virtaavan nimenomaan näille istujille, he elivät maanviljelijöiden työllä. Jos joku viittasi rikkaiden tietouteen ja älykkyyteen, maanviljelijä vastasi, että hänenhän täytyy tietää, osata, älytä ja keksiä valtava määrä asioita päivittäin. Tuntea luonto, maaperä ja sään merkit; osata jäljittää eläimiä ja metsästää; korjata ja huoltaa aseet; viljellä monenlaisia kasveja (maaperän muokkaus, istutus, lannoitus, kasvien vaatimukset ja ominaisuudet, toimintojen ajoitukset ajan ja olosuhteiden mukaan jne.); kasvattaa erilaisia eläimiä, ja auttaa niitä erilaisissa tilanteissa; tuntea kasveja ja eläimiä vaivaavat taudit, rikkakasvit ja muut ongelmat, sekä miten torjua niitä; valmistaa työkalut, maanviljelyslaitteet ja arkielämän tarvikkeet; rakentaa talot, liiterit, saunat, ladot, sillat, aidat, pienmyllyt ja navetat; korjata ja remontoida kaikkea rikkimennyttä ja kulunutta; löytää, tuntea ja poimia/hankkia sienet, marjat ja sopivat puulaadut; säilöä ruuat; tuntea kalavedet, osata tehdä kalastusvälineet ja kalastaa; tehdä metsätöitä ja istuttaa metsää; polttaa tervaa; tuntea rohto- ja lääkekasvit; hoitaa asiansa viranomaisten kanssa; valmistaa ja hankkia hyviä myytäviä tavaroita, ja myydä ne markkinoilla; jne. "Ei, ei,", sanoi maanviljelijä, "tiedosta ja älykkyydestä rikkaan menestys ei voi johtua, puhumattakaan työnteosta". Tästä seurasi se, että maanviljelijän silmissä rikkaan ansaitsemat rahat näyttivät epäilyttävästi epärehellisesti ja rikollisesti hankituilta. Koska maanviljelijä ei tiennyt miten suurempi liike-elämä toimii, hän ei tiennyt miten oletettu "epärehellisyys" ja "rikollisuus" toimii.

Tämän tarkoituksena ei ole kiistää viime vuosisadan alun liike-elämässä esiintyneitä rikollisia tapauksia. Kuitenkin liike-elämä yleensä, esim. tavalliset kauppaketjujen pitäjät Kainuussa olivat yhtä rehellisiä kuin maanviljelijätkin. Oli pakkokin olla, koska kainuulaiset eivät anna vääryyksiä anteeksi. Koskaan.

Toisaalta Kainuun maanviljelijät eivät useimmiten olleet ihan niin köyhiä kuin he ajattelivat olevansa. Tämä johtui siitä, että suurin osa heidän valtavasta työpanoksestaan ei osallistanut rahatalouteen ja siten ei tuottanut heille rahaa. Silti he tuottivat kaiken tarvittavan suurille, usein yli kymmenlapsisille perheille.

Maanviljelijä näki myös valtion ympärillään. Valtio oli mahtavin kaikista rikkaista. Pienelle maanviljelijälle valtion rikkaus ja valta näyttivät ehtymättömiltä. Valtio oli suurin metsän omistaja, ja sen metsät ympäröivät häntä joka puolelta. Valtiolla oli varaa toteuttaa kalleimmat ja suurimmat rakennusprojektit. Valtion sana oli laki ja rikkaankin täytyi noudattaa valtion lakia ja määräyksiä. Valtio rankaisi ja palkitsi. Valtio verotti ja sääteli. Maanviljelijä tiesi, että kansa muodostaa valtion, ja kansalaiset ovat sen jäseniä. Pohdiskellessaan valtiota maanviljelijä tuli siihen tulokseen, että jos valtion varat ja omaisuus jaettaisiin tasaisesti kaikkien kesken, kaikki olisivat rikkaita ja menestyviä.

Nämä ajatukset eivät olleet vielä kommunismia tai sosialismia. Maanviljelijä vastusti osaa liike-elämästä sen takia, että se näytti epärehelliseltä, laiskuudelta ja vääryydeltä, ei sen takia, että maanviljelijä vastustaisi yksityisyrittäjyyttä. Maanviljelijähän oli yksityisyrittäjä mitä suurimmassa määrin. Valtion omaisuuden jakamisesta haaveileminen oli haaveilua rikastumisesta ja valtion omaisuuden käyttämisestä maanviljelijöiden yksityisyrittämisessä. Mutta nämä haaveilut ja mielikuvat loivat pohjaa tulevalle vasemmistolaisuudelle.

Seuraavaksi kuvaan astui vasemmistolainen agitaattori. Hän tunsi maanviljelijöiden elämän, ajattelutavat, ongelmat, tarpeet ja toiveet tarkasti. Hän käytti hyväkseen maanviljelijän tietämättömyyttä oman elämänsä ulkopuolisista asioista ja valehteli hänelle silmät ja suun täyteen. Hän kertoi kuinka maanviljelijää on käytetty hyväksi, rikkaat ovat varastaneet hänen vähäiset rahansa synkällä kieroudella, pahuudella. Kaikki mikä näytti ennen epäilyttävältä, näytti nyt saavan selityksen. Syy siihen miksi armottomasta työnteosta huolimatta maanviljelijä eli jatkuvasti lähes kädestä suuhun. Ja nyt oli paratiisi tarjolla, ihan lähellä, uusi yltäkylläisyyden ja rikkauden yhteiskunta, jossa rikkailta otetaan rikollisesti ryöstetty pois ja annetaan tavallisille kansalaisille. Valtion valtava omaisuus kuuluu uudessa paratiisiyhteiskunnassa kaikille. Maanviljelijän pää oli sekaisin ahneudesta, "oikeutetusta kostosta", "suurimpien haaveiden toteutumisesta", ihan pian, täällä, minulle ja kaikille muille tavallisille ihmisille.

Kommunisti tai sosialisti on syntynyt.